Edellisen albuminsa vuonna 2005 julkaissut Verenpisara jatkaa siitä mihin jäätiin.

Uusi albumi “Eilinen on kuollut” tuo edellisiin kolmeen pitkäsoittoon verrattuna uutena aiheena vanhuuden käsittelyn.  Edellisiin albumeihin verrattuna tässäkin levyssä toistuvat teemoina rakkaus, raadollisuus, kuolema ja yhteenkuulumattomuuden tunne. Musiikillisesti Happosade-levyn (2003) aikaiset iskelmävaikutteet ovat uudessa pitkäsoitossa karsiutuneet pois, mutta sanoittaja-laulaja Rami Raskin lakoninen ääni tuo edelleen persoonallista iskelmävivahdetta raskaiden riffien keskelle.

Levyn avausraita “Tie” lupaa paljon, mutta valitettavasti loppuun kuunneltuna levy on musiikillisesti tasaisen varma, ehkä jopa hieman tylsähkö. Koskettimet toimivat edelleen tehokeinona raskaiden kitaroiden taustalla, ja melodisesti Verenpisara kuulostaa yhtä vaikuttavalta kuin aikaisemminkin. Musiikillisia helmiä on levyltä kuitenkin hankala löytää sen liiallisen tasapaksuuden vuoksi.

Toisaalta Raskin sanoitukset ovat varmastikin se oleellisin osa Verenpisaran  musiikkia,  ja tälläkään pitkäsoitolla ei Raskin nerokkuudesta sanoittajana voi olla eri mieltä.

Kaiken kaikkiaan Eilinen on kuollut tarjoaa raskaan lyriikan ystävälle mielenkiintoista kuunneltavaa.

Rami Raskin tapa käsitellä kaikille ihmisille yhteisiä teemoja rakkaudesta kuolemaan on poikkeuksellisen raadollinen ja lohduton. Silti Raski tavoittaa sanoituksissaan jotakin oleellista jokaisen elämästä.

Eilinen on Kuollut sopii tunnelmamusiikiksi yöhön ja yksin kuunneltuna. Kaiken kaikkiaan se on erinomaista itsemurhamusiikkia, ilman turhia ja teeskenneltyjä toivonpilkahduksia.

(Kirjoittanut Milla)

Levy-yhtiön (Sony) sivuilla yhtye kertoo kuluneen vuoden haastaneen heidät tekemään parempia biisejä ja vielä tarttuvampia melodioita. Teppojen biisinikkari Steven Riekki (aiemmin tunnettu nimellä Sipe Sontaläjä) kertoo teksteihin tarttuneen enemmän sanomaa ja otteita yhteiskunnan epäkohdista.

Pyhät Tepot soittaa suomirockia perinteisellä kaavalla; kevyttä riffittelyä ja letkeitä kuorolaulanta-kertosäkeitä. Bändiä kuunnellessa ja katsoessa tulee väkisinkin paikoitellen mieleen jo keikkalavat jättänyt Tehosekoitin rokimmillaan.

Bändistä huokuu perinteinen vanhan ajan punkrock -asenne niin olemuksessa kuin musiikissa. Bändi on piristys nykyajan raskaaseen ja melankoliseen musiikkitarjontaan. Näin kesää odotellessa tämä levy pistää hymyn huulille ja mielikuvissa siirrytäänkin jo kesäterassille suomirockin siivittämänä.

Uusi albumi sisältää yhteensä 11 raitaa, joista tarttuvimmat ovat singlenäkin julkaistu letkeästi rokkaava Moonshine ja avausraita Sadistic Girls, joka kuulostaa parhaalta Hardcore Superstarilta pitkään aikaan. Yleismeininki on rosoisen asenteikasta ja tiukasti rokkaavaa. Levyltä löytyy myös pari rauhallisempaa vetoa kuten akustinen Here Comes That Sick Bitch ja levyn päättävä slovari Run To Your Mama.

Hardcore Superstar on vieraillut Suomessakin useasti ja Suomi on esillä myös uudella albumilla, sillä mukavasti toimivan Guestlist -biisin alussa kuullaan suomalaisen järjestysmiehen kiroilua ja uhkailua backstagelle pyrkivälle tyypille, jonka nimeä ei löydy vieraslistalta. Tarina ei kuitenkaan kerro missä päin kyseinen pätkä on nauhoitettu.

Split Your Lip on parasta Hardcore Superstaria sitten vuonna 2005 ilmestyneen bändin nimeä kantavan levyn. Suunta on oikea ja allekirjoittaneen levysoittimessa tämän jutun kirjoitushetkellä levy on pyörinyt jo useamman päivän, joten mistään ihan huonosta levystä ei tosiaankaan ole kyse.

Below The Belt on Danko Jonesin kuudes kokopitkä studioalbumi ja nämä kaikki ovat ilmestyneet vuoden 2001 jälkeen, joten Danko ei turhaan ideoitaan säästele vaan on pukannut levyjä ulos vähintään kahden vuoden välein. Tyyli ei ole näiden vuosien aikana kovinkaan paljoa muuttunut, eikä se muutu tällä uusimmallakaan levyllä. Below The Belt tarjoaa takuuvarmaa rytkettä Danko Jones -tyyliin. Bändiä kuunnelleet tietävät mitä odottaa ja te, jotka ette ole Dankoon vielä tutustuneet, kipin kapin lähimpään levykauppaan, levy soimaan ja aivot narikkaan.

(Lue Danko Jones -basistin haastattelu parin vuoden takaa tästä.)

Lokakuun lopussa julkaistulla uudella levyllä Danger Days: The True Lives Of Fabulous Killjoys, seikkaillaan värikkäässä Killjoy -hahmojen maailmassa vuoden 2019 Kaliforniassa. Killjoyt taistelevat pahaa Better Living Industries -yritystä ja sen johtajaa Korsea vastaan, eikä vauhtia ja vaarallisia tilanteita puutu. Killjoy -ryhmään kuuluvat Party Poison (Gerard Way), Jet Star (Ray Toro), Fun Ghoul (Frank Iero), ja Kobra Kid (Mikey Way). Kyseessä on siis teemalevy. Idea Killjoys -hahmojen maailmaan perustuvasta levystä lähti laulaja Gerald Wayn suunnittelemasta sarjakuvasta. Myös uuden levyn tiimoilta ilmestyneet musiikkivideot, Na Na Na (Na Na Na Na Na Na Na Na Na) ja Sing, johdattavat katselijat Killjoy -hahmojen maailmaan. Joidenkin huhujen mukaan näistä hahmoista olisi suunnitteilla myös täyspitkä elokuva.

Mutta musiikki on silti se tärkein osa. Levyä johdattaa eteenpäin radio-DJ Dr. Death, jonka juonnolla levy lähteekin käyntiin; “Killjoys, make some noise!”. Sitten pärähtää  soimaan varsinainen avausraita, singlenäkin julkaistu Na Na Na (Na Na Na Na Na Na Na Na Na). Siitä alkaakin musiikillinen matka, jonka aikana kuljetaan ajoittain kaasu pohjassa ja ajoittain rennosti fiilistellen. Danger Days tarjoaa paljon uutta verrattuna aiempaan MCR -materiaaliin. Bändi rikkoo levyllä kaavoja ja levy onkin mukavan monipuolinen kokonaisuus.  Levyltä löytyy perinteisen MCR -meinigin lisäksi pari kappaletta jopa tanssittavia kappaleita,  kuten Planetary (GO!). Rauhallisinta materiaalia tarjoilee Sing, joka ensikuuntelulla aiheutti hitusen verran hämmästystä, mutta osoittautui loppujen lopuksi ihan kelpo fiilistely -biisiksi. Joskin se kuulostaa hieman kliseiseltä maailmanparannusmeinigiltä.  Levyn päättävä punkrock -ralli, Vampire Money, varmistaa sen, ettei runsaan tunnin kuuntelusession jälkeen kukaan jää kylmäksi.

Danger Days: The True Lives Of Fabulous Killjoys on erikoinen ja piristävä levy. Levyn teossa on käytetty mielikuvitusta, eikä olla kangistuttu vanhoihin kaavoihin vaan uskallettu kokeilla uusia asioita. Levy hämmentää erilaisuudellaan varmasti vanhoja MCR -faneja mutta tuo bändille varmasti myös uusia ystäviä.

Eräiden huhujen mukaan tämä levy saattaa jäädä viimeiseksi MCR -levyksi, mikä olisi erittäin harmillinen asia. Jos näin kuitenkin on, niin tämä levy on loistava lopetus bändin uralle. Tällä levyllä MCR todistaa musiikillisen potentiaalinsa, ja olisi erittäin mielenkiintoista nähdä mitä bändi saisi aikaan tulevaisuudessa, joten toivotaan että huhut ovat siivettömiä.

“The lights are out and the party’s over. And I know you’re gonna miss me.” -Dr. Death-

Kyseessä on Tanskalaisen Volbeatin neljäs studioalbumi. Albumi on täysin tunnistettavaa Volbeatia, joskin se kuulostaa paljon monipuolisemmalta kuin aiemmat levyt. Levyllä on erilaisia ja erisävyisiä kappaleita, ja ns. enemmän elämää. Bändi on oppinut soittamaan monipuolisemmin ja hiomaan paketin entistä paremmaksi. Myös laulaja on oppinut tai uskaltautunut käyttämään ääntään jonkin verran monipuolisemmin.

Levyn ensimmäinen single Fallen tarjoilee levyn tasaisinta materiaalia. Levyltä löytyy huuliharpuin maustettua kantrihenkistä musiikkia, sekä raskasta, melkein jopa heavymetallin puolelle kääntyvää materiaalia. Levy ei ole niin ennalta-arvattava kuin aiemmat ja tarjoilee myös yllätyksiä, kuten Evelyn -niminen kappale, jossa vierailee Napalm Death –yhtyeestä tuttu  Mark ”Barney” Greenway. Kappale edustaakin levyn raskainta meininkiä ja Barneyn karu laulu tarjoaa jotain ennenkuulumatonta Volbeatin levyllä.

Volbeat nauttii suurta suosiota etenkin meillä Suomessa ja onkin aiempien levyjen myötä keikkaillut täällä ahkerasti. Ja ihme olisi jos ei Volbeatia jälleen piakkoin nähtäisi SUomessa. Uusi levy Beyond Hell/Above Heaven iskee takuuvarmasti jos aiemmat levyt kolahtivat. Ja mikä parasta, uusi levy tarjoaa vanhan tutun lisäksi jotain uutta ja raikasta.

Levyn huomiota herättävä kansikuva pistää hiljakseen toivomaan, että levykin sävähdyttäisi jollakin tavalla. Mutta eipä tästä levystä saa irti millään tavalla mitään huikeita fiiliksiä. Tämä juttu on jo nähty, kuultu ja koettu.

Levy on hyvin tuotettu ja bändi soittaa vakuuttavasti, mutta aina se ei riitä. Kyllähän maskin takaa löytyvä Putaansuu osaa biisejä kirjoittaa, vaikkakin kappaleissa kuuluu selvästi 80 -luvun kliseet ja kauhurokin esi-isiltä, kuten Alice Cooperilta opitut kikat. Ehkä ongelmana onkin se, ettei Lordi kykene tarjoamaan enää mitään uutta ja ihmeellistä ja musiikkikin on vain vanhan toistoa. Ja Mr. Lordin koriseva lauluääni alkaa olla jo hitusen häiritsevän ja kyllästyttävän kuuloista.

En oikein tiedä, kenelle tämä levy on tarkoitettu. Voin uskoa pienten poikien, jotka eivät ole vielä murrosikään ehtineet, olevan innokkaimpia tämän levyn hankkijoita. Ja hekin vain siksi, että hirviöt ovat siistejä. Ja niille, joille Lordi todella merkitsee jotain, tämäkin albumi varmasti maistuu kuin vauvat Lordille välipalaksi. Kaikesta huolimatta kunnioitan Mr. Lordia, koska hän tekee bändinsä kanssa omaa juttua omilla ehdoilla. Mutta tämänkaltaiselle bändille oman paikkansa löytäminen on varmasti vaikeaa.

Bändin laulaja Wednesday 13 on julkaissut Murderdollsin hajoamisen jälkeen kasan soololevyjä, joilla hän on jatkanut musiikillisesti samalla linjalla kuin Murderdolls. Mutta Murderdollsissa on sitä jotain, mikä Wednesday 13:lta yksinään puuttuu. Joey Jordison tuo varmasti paljon virikkeitä musiikkiin, mutta ehkä enemmän on kyse siitä, että joukossa tyhmyys tiivistyy. Tässä yhteydessä tuo sanonta ei ole tarkoitettu negatiiviseksi. Wednesday ja Joey yhdessä ovat vetovoimaisia hahmoja kaikessa angstiudessaan ja keräävät varmasti kaikkien teinigoottien sympatiat puolelleen “haistatetaan kaikille kukkaset” -asenteella.

‘Woman and Children Last’ on edelliseen Murderdolls -levyyn verrattuna kokonaisuutena raskaampi mutta silti liitelevine kitaramelodioineen paikoitellen jopa kevyempää kuunneltavaa. Levy on monipuolinen ja siltä löytyy raskaan väännön lisäksi myös perinteistä punk-riffittelyä kaikille vanhoille Murderdolls -faneille. Osa biiseistä kuulostaa siltä, että ne on kuultu jo pariinkin otteeseen aiemmin Murderdollsin ja Wednesday 13:n soololevyillä. Mutta miksikäs sitä hyvää kaavaa muuttamaan, kun kappaleet toimivat kerta toisensa jälkeen. Levyltä löytyy useampiakin sinkkulohkaisuksi kelpaavia ralleja ja kun yksi biisi jää soimaan päähän niin seuraava pyyhkiikin sen jo mielestä jääden tilalle soimaan.

Murderdolls on kaikessa synkkyydessään piristysruiske nykypäivän rock-maailmalle. Asennetta ja energiaa löytyy eikä ketään kumarreta. Uusin levy kolahtaa varmasti vanhoihin Murderdolls -faneihin ja löytää todennäköisesti tiensä myös tämän päivän murrosikäisten ja vihaisten teinien levysoittimeen, jotka vielä ensimmäisen Murderdolls -levyn aikaan kuuntelivat Fröbelin Palikoita tai Titi-Nallen tarinoita.

Kun Ikuisen Vaivan Charmi -levyn laittoi ensimmäistä kertaa soittimeen, tuli mieleen Kotiteollisuus. Joskin musiikki vaikutti hieman monipuolisemmalta ja jopa melodisemmalta verrattuna Kotiteollisuuden samaa kaavaa toistavaan rytkeeseen.

Vaikka bändistä tulikin ensireaktiona mieleen Kotiteollisuus, niin mistään heikosta kopiosta ei ole kyse. Pojat soittavat raskasta rockia ammattimaisella otteella ja sanoituksissa on sanomaa. Musiikki kuulostaa tuoreelta, vaikkakin tuontanto-puolella olisi hiukan skarppaamisen varaa. Mutta nämä asiat varmasti kehittyvät ajan myötä.

Ikuinen Vaiva on bändi, jota ei pidä jättää huomiotta. Enkä usko, että se jääkään. Charmi oli kesäkuun 2010 myydyin Firebox Oy:n jakelemista albumeista, eli levy on päätynyt jo useampaakin levysoittimeen. Mielenkiinnolla jäämme odottamaan, miten pitkälle ja korkealle bändin rahkeet riittävät. Potentiaalia ja asennetta ainakin löytyy.

Lisätietoa bändistä:
http://www.ikuinenvaiva.com
http://www.myspace.com/ikuinenvaiva

Remember Who You Are tuskin tuottaa pettymystä bändin faneille. Soundi on vanhaa tuttua Kornia, josta ei voi erehtyä. Laulaja Jonathan Davisin riipivä ja oikeissa paikoissa epätoivoiselta kuulostava ääni välittää biisien sanoman suoraan alitajuntaan ja bändin soitanta on tutun rosoista mutta varmaa.

Bändin paluu juurilleen onnistuu tämän levyn myötä mainiosti. Vaikka levyllä onkin onnistuneesti tuotu takaisin Kornin ensimmäisten levyjen aikainen soundi, se kuulostaa silti raikkaalta ja nykyaikaiselta.

Remember Who You Are on Kornin ensimmäinen Roadrunner Recordsin kautta julkaistu levy ja se julkaistaan 13.7.2010. Levyn voi kuunnella ennakkoon kokonaisuudessaan täältä.